Minun nimeni on Elvira. Olen Ukrainasta ja olen asunut Suomessa lähes neljä vuotta. Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan, että olen joutunut aloittamaan uudelleen useammin kuin kerran.
65-vuotiaana aloitan jälleen
25. elokuuta 2026 rekisteröin yritystoimintani Suomessa. Valmistelen nyt Kokkolassa pientä tilaa, jossa voin jälleen työskennellä kosmetologina ja tehdä hierontoja.
Joillekin yrityksen rekisteröiminen on vain asiakirjoja ja virallinen päivämäärä. Minulle se merkitsee paljon enemmän. Se on jälleen yksi hetki elämässäni, jolloin sanoin itselleni:
Minä jatkan.
Matka talousalalta kauneudenhoitoon
Työskentelin lähes 30 vuotta talous- ja rahoitusalalla, myös esihenkilötehtävissä. Se oli suuri osa aikuiselämääni: tuttu työ, vastuu, ihmiset ja tunne siitä, että tiesin, miltä tulevaisuuteni näyttäisi.
Kauneus ja ihonhoito olivat kuitenkin kiinnostaneet minua nuoruudesta saakka. Halusin ymmärtää, miten nainen voi säilyttää itsensä pidempään – ei vain ulkoisesti vaan myös sisäisesti.
Silloin ei ollut internetiä, josta vastauksen olisi löytänyt muutamassa sekunnissa. Etsin tietoa sieltä mistä pystyin, luin, kokeilin, tarkkailin ja yritin ymmärtää, mikä todella toimii. En silloin voinut kuvitellakaan, että kiinnostuksesta tulisi vielä ammattini.
Ensimmäinen uusi alku
Ensimmäinen suuri käänne tapahtui vuonna 2014. Olin 53-vuotias ja asuin Donbasissa, kun sota alkoi ja tuttu elämä alkoi hajota. Minun oli lähdettävä. Melkein samaan aikaan päättyi myös pitkä vaihe työelämässäni, sillä pankki, jossa työskentelin, suljettiin.
Yhdessä hetkessä katosi paljon sellaista, mikä oli vuosikymmeniä tuntunut vakaalta: työ, tuttu ympäristö ja käsitys siitä, millaista loppuelämäni olisi.
“Miksi enää aloittaisit mitään? Pianhan jäät eläkkeelle.”
Niin minulle sanottiin. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä. 53-vuotiaana minusta ei tuntunut, että elämä olisi jo ohi ja että pitäisi vain odottaa eläkettä. Halusin työskennellä, oppia, tuntea itseni tarpeelliseksi ja vastata itse omasta elämästäni.
Muutin Kiovaan ja tein jotain, mitä en ollut aiemmin ajatellut vakavasti ammattina: lähdin opiskelemaan kauneusinstituuttiin ja kouluttauduin kosmetologiksi.
Pelottiko lähes kolmenkymmenen talousalalla vietetyn vuoden jälkeen vaihtaa kokonaan ammattia? Tietenkin. Mutta minä aloitin.
Seuraavien vuosien ajan työskentelin kosmetologina ja yrittäjänä. Sain omia asiakkaita, kokemusta ja ennen kaikkea työn, jota todella rakastin. Mitä enemmän työskentelin ihmisten kanssa, sitä selvemmin ymmärsin, ettei tärkeintä työssäni ole itse hoito. Tärkeintä on ihminen.
Kun nainen näkee jälleen itsensä
Elämme maailmassa, jossa on paljon stressiä: työ, perhe, huolet, vastuu, ympäröivät tapahtumat ja jatkuva tarve ratkaista asioita ja kiirehtiä jonnekin. Huomasin tämän erityisen usein työskennellessäni naisten kanssa.
Nainen tottuu kestämään. Hän huolehtii muista, selviytyy, ei näytä väsymystään ja ajattelee perhettä, lapsia, työtä ja läheisiä. Joskus hän ei enää itse huomaa, kuinka paljon jännitystä kantaa hartioissaan, niskassaan, kasvoillaan ja koko kehossaan.
Olen nähnyt saman hetken monta kertaa. Nainen saapuu väsyneenä ja jännittyneenä, edelleen mielessään päivän ratkaisemattomat asiat. Sitten hartiat alkavat rentoutua, ilme muuttuu, katse pehmenee ja kasvoille tulee hymy.
En ole luonut uutta ihmistä tai tehnyt uusia kasvoja. Olen vain auttanut häntä päästämään hetkeksi irti jännityksestä – ja silloin hän itse tulee jälleen näkyviin.
Kauneus on myös sitä, miltä ihmisestä tuntuu.
Tästä ajatuksesta syntyi vähitellen oma rentouttavan kehotyöskentelyn menetelmäni, jonka nimesin Antistress-rituaaliksi. Se ei ole minulle vain joukko hierontaliikkeitä. Siinä työskennellään käsien, niskan, dekolteen, kasvojen ja pään alueella rauhallisessa rytmissä ja käsien lämmöllä.
Se on mahdollisuus olla hetken ratkaisematta mitään, kiirehtimättä mihinkään ja antaa itselleen lupa rentoutua. Itsestä huolehtiminen ei ole vain voidetta, meikkiä tai uutta kampausta. Naiselle on aivan yhtä tärkeää saada välillä pysähtyä ja tuntea olonsa hyväksi.
Ja jälleen sota
Vuonna 2022 elämä muuttui uudelleen. Sota pakotti minut jälleen jättämään tutun elämäni. Tällä kertaa lähdin Ukrainasta ja tulin Suomeen. Se oli jo toinen kerta, kun sota pakotti minut aloittamaan alusta.
Uusi maa. Toinen kieli. Uudet säännöt. Tuntemattomat ihmiset. Ja ikä, jossa yleensä kaipaisi ennen kaikkea vakautta ja rauhaa. Sen sijaan minun oli jälleen rakennettava elämäni melkein kokonaan uudelleen.
En väitä, että se olisi helppoa. Pelkään ja epäilen. Onnistuuko tämä? Pystynkö työskentelemään täällä? Opinhan suomea niin hyvin, että ymmärrän ihmisiä ja he ymmärtävät minua? Tarvitaanko täällä osaamistani ja kokemustani?
Kun ei ole enää kaksikymmentä eikä neljäkymmentä, uudelleen aloittaminen on henkisesti vaikeaa. Aiemmin ratkaisin monet työasiat nopeasti. Täällä yksinkertaisetkin asiat vaativat joskus paljon enemmän: tietoa pitää kääntää, tuntematon sana ymmärtää, järjestelmä selvittää ja oikeat säännöt löytää.
Yritän nähdä tämän uutena oppimisvaiheena. Tänään opin yhden uuden sanan. Huomenna hoidan yhden asian itsenäisesti. Ylihuomenna otan seuraavan askeleen.
Yksi ominaisuus on auttanut minua monta kertaa: en ole tottunut luovuttamaan. Se ei tarkoita, etten pelkäisi. Pelkään, epäilen ja joskus en tiedä, onnistunko. Silti yritän ottaa seuraavan askeleen.
En halua vain asua täällä
Olen kiitollinen Suomelle mahdollisuudesta elää turvassa. Samalla minulle on tärkeää, etten jäisi vain avun vastaanottajaksi. Haluan rakentaa täällä itse omaa elämääni: kotoutua, työskennellä, ansaita, tutustua ihmisiin, olla hyödyksi ja tulla vähitellen osaksi tätä maata ja kaupunkia.
Kokkolasta on vähitellen tulossa kotini. Opettelen edelleen kieltä ja moni asia on minulle uusi. En kuitenkaan halua vain asua täällä. Haluan tehdä työtä, kohdata ihmisiä ja tuoda mukanani jotain omaa – sitä, mitä osaan ja rakastan tehdä.
Siksi päätin palata ammattiini. Laadin liiketoimintasuunnitelman, tutustuin Suomen vaatimuksiin, keskustelin KOSEKin asiantuntijoiden kanssa, laskin kustannuksia, kokosin asiakirjoja ja hankin tarvittavia välineitä. Askel askeleelta ajatuksesta tuli totta.
25. elokuuta 2026 rekisteröin yritystoimintani Suomessa. Olen 65-vuotias. Olisin voinut sanoa itselleni: “Tämä riittää. Enää ei tarvitse aloittaa mitään.” Mutta minä en osaa elää niin.
Minua kiinnostaa elämä. Haluan työskennellä, oppia, olla ihmisten parissa, säilyttää itsenäisyyteni ja tietää, että osaamisellani ja kokemuksellani on vielä merkitystä.
Paikka, jossa voi hetken hengähtää
Valmistelen nyt Kokkolassa pientä kotistudiotani, jossa voin jälleen tehdä kosmetologin työtä ja hierontoja. En halua sen olevan vain paikka, johon asiakas tulee hoitoon ja lähtee pois.
Haluan luoda rauhallisen ja välittävän tunnelman. Paikan, jossa nainen saa hetkeksi lakata kiirehtimästä, eikä hänen tarvitse ratkaista mitään. Hän voi rentoutua, tuntea käsien lämmön, levätä ja palata vähän lähemmäs itseään.
Tänään olen jälleen oppilas. Opiskelen suomea, tutustun yrittäjyyden sääntöihin ja opettelen asioita, joita en ennen osannut. Teen joskus virheitä, kysyn neuvoa ja välillä aloitan uudelleen. Silti menen eteenpäin.
“Muutos on väistämätöntä. Kasvu on valinta.”
— John C. Maxwell
Elämäni muutokset eivät aina olleet oma valintani. Joskus ne tulivat yllättäen ja hajottivat sen, minkä piti olla pysyvää. Mutta sen, mitä tein muutosten jälkeen, valitsin itse.
Emme aloita tyhjästä
Olen elämäni aikana useamman kerran menettänyt sen todellisuuden, jossa kuvittelin eläväni tulevaisuuteni. Joka kerta olen rakentanut vähitellen uuden.
Siksi uskon yhä vähemmän sanoihin “nyt on jo liian myöhäistä”. Liian myöhäistä on ehkä vasta silloin, kun ihminen itse päättää, ettei enää halua mitään. Niin kauan kuin elämä kiinnostaa ja haluaa oppia, työskennellä, tutustua ihmisiin, olla hyödyksi ja tehdä suunnitelmia, voi aloittaa missä iässä ja missä paikassa tahansa.
Uudelleen aloittaminen ei tarkoita tyhjästä aloittamista.
Mukanamme kulkevat kaikki jo eletyt vuodet: tiedot, kokemus, virheet, luonne, tapaamamme ihmiset ja kaikki se, mitä elämä on meille opettanut.
53-vuotiaana vaihdoin ammattia. 61-vuotiaana muutin toiseen maahan. 65-vuotiaana perustan täällä oman yrityksen.
En tiedä vielä, millainen tästä uudesta luvusta tulee. Toivon kuitenkin, että osaamiseni, kokemukseni ja se lämpö, jota voin antaa ihmisille, löytävät paikkansa täällä Kokkolassa.
Ja jos joku vielä sanoo minulle, että johonkin on jo liian myöhäistä, taidan vain hymyillä.
Niin kauan kuin elämä kiinnostaa, ei ole liian myöhäistä.
— Elvira, Kokkola